Ahti Isomäki
Perustiedot
s. 1948, Hämeenlinna
Taidemaalari
Asuinpaikka: Hyvinkää
Yhteystiedot
Puhelinnumero: +358 442893343
Sähköposti: vahti.isomaki@gmail.com
Oma esittely
Piirtäminen oli suurin intohimoni jo ennen kuin osasin kävellä, mutta vasta 15-vuotiaana päätin ryhtyä taidemaalariksi. Aloin heti vaikka koulunkäyntini siitä kärsikin. Taiteen teko oli pelkkää inspiraatiota ja usko omiin kykyihin lähes rajaton.
Itseluottamus ei kadonnut edes taidekoulutuksessa, mutta alkoi rakoilla jo ammattimaisen uran alkupuolella, kun surrealistiset ”mestariteokset” eivät käyneetkään kaupaksi. Lisäksi itsekritiikki, taiteilijan pahin vihollinen, aika ajoin suositteli luopumaan koko hommasta.
En luopunut, vaan hankin lisätuloja taidekentän laitamilta mm. kirjoittamalla taidekritiikkejä. Pohjois-Karjalan läänintaiteilijaksi hakeuduin 70-luvun lopulla. Nelivuotinen kausi antoi mahdollisuuden omaankin työhön ja nuoruuden inspiraatio pääsi taas näyttäytymään. Mutta itsekritiikki, jatkuva seuralaiseni, pakotti polttamaan osan valmiista töistä. Taulujen polttamisesta tulikin elinikäinen tapa.
80-luvun alkupuolella iskivät selkä- + niskakivut. Osaksi niiden vuoksi siirryin abstraktiin taiteeseen - ja kivut olivat tärkein syy, miksi lopulta luovuin kuvataiteen tekemisestä 2020-luvulla.
Olen aina ollut rumpuhullu, mutta 80-luvun lopulla aloin vakavasti opiskella afrikkalaista rumpumusiikkia. Vuosina 92-97 välillä tein viisi opintomatkaa Guineaan Länsi-Afrikkaan. Näiden matkojen jälkeen ryhdyin itsekin opettajaksi, ja afrikkalaiset rummut ovat olleet osa taiteellista toimintaan näihin päiviin asti.
Vuonna 1998 täytin 50 vuotta. Pidin takautuvan näyttelyn Hyvinkään
taidemuseossa. Näyttelyssä tuli selkeästi esille taiteilijalaatuni, joka on
jatkuva muutos, vrt. Otso Kantokorven, Pirjo Hämäläisen, Anne Rouhiaisen ja Maria Laukan teksteihin Bio-osuudessani.
Vuosituhannen lopulla pääsin seuraamaan kehitysvammaisten maalaamista Lieksan Kirsikodissa: upeata, rentoa jälkeä, hienoja värejä - ei tietoakaan lamauttavasta itsekritiikistä. Kokemus johti Kehitysvammaisten taiteilijoiden tuki (Kettuki ry.) -nimisen yhdistyksen perustamiseen. Toimin sen puheenjohtajana vuoteen 2013. Opetustyötä, näyttelytoimintaa, kansainvälistä näyttelyvaihtoa, kesäkursseja, seminaareja, julkaisuja hämmästyttävin määrin. Antoisa työ keskeytti oman taiteeni tekemisen lähes 10 vuodeksi.
Graafikkoveljeni Olli Isomäen alettua veistää puuta tarjouduin maalaamaan hänen teoksiaan. Seurasi vuosien yhteistyö ja samalla viimeinenmaalauskauteni. Runsas tuotanto osittain poltettiin rumpujen ja tanssin säestyksellä v. 2021 Palopurolla Palaspolun performanssissa ”Taide on ongelmajätettä”. Palaspolulle jäi myös viimeinen taideteokseni ratapölkkyje päistä tehty sommitelma ”Ei paluuta”(2024).
Itseluottamus ei kadonnut edes taidekoulutuksessa, mutta alkoi rakoilla jo ammattimaisen uran alkupuolella, kun surrealistiset ”mestariteokset” eivät käyneetkään kaupaksi. Lisäksi itsekritiikki, taiteilijan pahin vihollinen, aika ajoin suositteli luopumaan koko hommasta.
En luopunut, vaan hankin lisätuloja taidekentän laitamilta mm. kirjoittamalla taidekritiikkejä. Pohjois-Karjalan läänintaiteilijaksi hakeuduin 70-luvun lopulla. Nelivuotinen kausi antoi mahdollisuuden omaankin työhön ja nuoruuden inspiraatio pääsi taas näyttäytymään. Mutta itsekritiikki, jatkuva seuralaiseni, pakotti polttamaan osan valmiista töistä. Taulujen polttamisesta tulikin elinikäinen tapa.
80-luvun alkupuolella iskivät selkä- + niskakivut. Osaksi niiden vuoksi siirryin abstraktiin taiteeseen - ja kivut olivat tärkein syy, miksi lopulta luovuin kuvataiteen tekemisestä 2020-luvulla.
Olen aina ollut rumpuhullu, mutta 80-luvun lopulla aloin vakavasti opiskella afrikkalaista rumpumusiikkia. Vuosina 92-97 välillä tein viisi opintomatkaa Guineaan Länsi-Afrikkaan. Näiden matkojen jälkeen ryhdyin itsekin opettajaksi, ja afrikkalaiset rummut ovat olleet osa taiteellista toimintaan näihin päiviin asti.
Vuonna 1998 täytin 50 vuotta. Pidin takautuvan näyttelyn Hyvinkään
taidemuseossa. Näyttelyssä tuli selkeästi esille taiteilijalaatuni, joka on
jatkuva muutos, vrt. Otso Kantokorven, Pirjo Hämäläisen, Anne Rouhiaisen ja Maria Laukan teksteihin Bio-osuudessani.
Vuosituhannen lopulla pääsin seuraamaan kehitysvammaisten maalaamista Lieksan Kirsikodissa: upeata, rentoa jälkeä, hienoja värejä - ei tietoakaan lamauttavasta itsekritiikistä. Kokemus johti Kehitysvammaisten taiteilijoiden tuki (Kettuki ry.) -nimisen yhdistyksen perustamiseen. Toimin sen puheenjohtajana vuoteen 2013. Opetustyötä, näyttelytoimintaa, kansainvälistä näyttelyvaihtoa, kesäkursseja, seminaareja, julkaisuja hämmästyttävin määrin. Antoisa työ keskeytti oman taiteeni tekemisen lähes 10 vuodeksi.
Graafikkoveljeni Olli Isomäen alettua veistää puuta tarjouduin maalaamaan hänen teoksiaan. Seurasi vuosien yhteistyö ja samalla viimeinenmaalauskauteni. Runsas tuotanto osittain poltettiin rumpujen ja tanssin säestyksellä v. 2021 Palopurolla Palaspolun performanssissa ”Taide on ongelmajätettä”. Palaspolulle jäi myös viimeinen taideteokseni ratapölkkyje päistä tehty sommitelma ”Ei paluuta”(2024).




























