UNEN ILMANSUUNNAT
Unessa matkaavalla ei ole passia, sillä uni karkoittaa tieltään kaikki rajat ja etäisyydet.
Unessa, lepotilassa ilmansuunnat tekevät vihdoin keskenään sovinnon: pohjoinen kohtaa etelän, länsi idän.
Etsivän mielen nojatuolimaailmoita ovat itämainen länsi, turkkilainen Ultima Thule.
Entä unelmista suurin ja kaikille tuttu?
Varmaankin usko kuoleman jälkeisen elämään. Usko rajan takaiseen aikaan, joka avautuu uutena, outona, ikuisena, toisenlaisena.
Juhani Tuomisen hautahuoneet ovat juuri tällaisten aika-unelmien leposijoja, ikuisuuden odotushuoneita.
Ne voivat olla jo tyhjiä, laiminlyötyjä kuin kaikkoavat muistot, mutta niitä asuttaa hiljalleen täyttyvä aika.
Suureen ikuisuuteen ei voi olla kenelläkään kiire.
Odotus vihreiden verkakankaiden alla on kuin unta, jolle ei näy loppua.
Lepoon asettuneet ovat luovuttaneet kaiken valtansa kaikkivaltiaalle ajalle. Yö ja päivä saavat kiertää huoneiden yllä kaikessa rauhassa omaa aikaansa seuraten.
Ajalla on silti eläviä varten omat pienet palkkionsa.
Silloin illan laskevan auringon valossa voidaan nähdä kalkkiseinällä kiehtovimmat keltaisen, purppuran ja turkoosin värinäytelmät.
Tuomisen värimusiikillakaan ei ole alkua, ei loppua. Se toistaa itseään, se kiertää kuin taivas oman akselinsa ympäri. Silti jokainen kuva on teko, kuin hengenveto, kokemuksen hetki, joka ei koskaan palaa takaisin samanlaisena, mutta säilyy muistona.
”Sinä iltana astuimme reittiveneestä Kultaisen Sarven viimeiselle laiturille. Siellä Eyüpin moskeijan edessä pashojen haudat vartioivat elettyjä aikoja siltä elämältä, joka meluten virtasi katuja pitkin.
Kupolit kypärinään ja kivi panssarinaan kenraalit ottivat yhteen viimeisen ja ylivoimaisen vastustajansa kanssa. Rautaporttien lukot olivat jo ruostuneet auki, tuuli oli tuonut ensimmäiset henkäyksensä siitä ajallisuuden merestä, johon kaikki lopulta hukkuu.”
Petri Vuojala, FT