Kaikkien romantikkojen tapaan minäkin veistän henkeä. Henki ei ole minulle ajaton ja paikaton abstraktio, vaan lähestyn sitä aineellisen ja läsnäolevan kautta. Mennyt modernismi idealisoi hengen. Minä etsin napanuoraa, aineellista muotoa luonnon ja kulttuurin väliselle yhteydelle. Se on myös oman elämäni punainen lanka, silta, joka kytkee minussa sen, mikä kuuluu luontoon siihen, mikä on kulttuuria. Sillä sillalla fyysinen kohtaa metafyysisen.
Filosofi rakastaa viisautta, minä rakastan paikkoja. Olen topofiili. Kuvanvestäjänä ilmaisen rakkauttani taiteen keinoin. Ihmisenä kasvaminen on vastuun opettelua. Paikoilta voi oppia paljon, sillä luonnonsuojelija - siis ihminen - on myös luonnon suojelema. Paikat ovat minulle kuin hetkiä osana ikuisuutta tai yksilöitä osana ihmiskuntaa.
Iän myötä arki on tullut ilmeikkäämmäksi ja ylevä kutistunut reissumiehen reppuun paremmin sopivaksi. Nyt ymmärrän, etteivät edes jalot ja korkeat aatteet pelasta meitä elämältä. Niinpä monet teoksistani koskettelevat leikin ja taiteen sukulaisuutta. Toinen kantava teema on ollut suhteen luominen omien taiteellisten innoittajieni elämään ja tuotantoon. En dekonstruktioi vaan leikin assosiaatioilla ja kunnioitan. Ilmaisussa pyrin keveyteen, mutten sisällön kustannuksella. Näkökulmasta riippuen uusimmat teokseni pyrkivät ylevöittämään leikin tai vaihtoehtoisesti vain ilakoivat taiteen vakavuudella. Toivon, että valpas katsoja löytää niiden elämäniloisesti läikkyvän pinnan alta myös viestejä syvemmältä.
Työskentelen aivan kuten elänkin - merkityksistä käsin. Niinpä mikä tahansa materiaali taipuu taiteeksi räsymatoista, karttapalloista tai leivästä hevosen häntäjouhiin, vinyylilevyihin, romurautaan ja pronssiin. Ehkä tämänkin on osoitus siitä, että jokin määrittelemätön on kaiken aineellisen sisällä, kaikessa läsnä. Minun pyrkimykseni taiteilijana on tavoittaa edes vilaus tästä hengestä. Jos onnistun, riemulla ei ole rajoja.