Sinä päivävänä kun tulee määritellyksi omaa sukupolveaan edustavana taiteilijana on syytä katsoa taakseen alituisen tulevaisuuteen tuijottelun sijaan. Sinä päivänä on syytä esittää kysymys siitä, missä on tullut oltua, eikä tämä tarkoita viimeistä viittä minuuttia eikä vuottakaan. Kyse on yli kolmestakymmenestäviidestä vuodesta.
Minä olen ollut maalissa. Alituisesti. Olen tietenkin harrastanut kaikenlaista muutakin, hieman yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpää, kuten kiekkoillut, kirjoittanut ja kokannut ja vaihtanut vaippoja. Mutta silti. Pääsääntöisesti olen ollut maalissa.
Ja tämä tarkoittaa jotain. Tämä tarkoittaa olemista ilman tekemistä. Useimmiten maalaaminen liitetään kuitenkin tekemiseen, koulumaailman kuvaamataidossakin puhutaan käden taidoista. Mutta maalamisessa ei ole kyse sen kummemmin käsistä kuin taidoistakaan. Maalaaminen on olemista. Tai itse asiassa näkemistä. Haluaisinkin väittää että oleminen on näkemistä ja maalaaminen katsomista.
Itse asiassa voisin olla aika ylpeä siitä että olen kyennyt useamman vuosikymmenen ajan keskittymään olemiseen tekona. Ei mikään helppo tehtävä. Vain olla, olla tekemättä mitään. Ja tämä paljastaakin sen yksinkertaisen tosiasian että omalla kohdallani maalaamisessa on kyse meditaatiosta. Mantran hokemisen sijaan minä olen vain katsonut kuinka maali kuivuu. Mutta teko ja tavoite ovat samoja: löytää mielentila, jossa minuus katoaa. Ja ehkä minullakin on mantrani: tehty työ. Valmis maalaus.
Mikko Paakkola, 2007, suom. 2011, korj. 2019.