Mitä näkymätöntä hyvää syntyy, kun taide panee ihmiset kohtaamaan toisiaan? Voisiko taiteen tekeminen olla minun tapani olla ihminen toiselle? Tätä kyselin jo nuorena taideopiskelijana, intohimoisena ihmisten piirtäjänä. Kun taiteilijantyöni sittemmin on rönsyillyt moniin suuntiin, sama johtolanka on säilynyt. Muotokuvamaalaus on aina ollut sydäntäni lähellä. Vaikka mielelläni ammennan maalausaiheita metsän hiljaisuudesta, olen yhä uudelleen palannut muotokuvan pariin myös omissa näyttelyissäni, julkisten tilausten lisäksi. Samaa ydintä − taiteen jaettua iloa − olen eri menetelmin kiertänyt, kun olen työskennellyt yhteisötaiteilijana tai opiskellut myöhemmin kuoronjohtajaksi. Taiteeni on kuitenkin aina perustunut omin käsin tekemiseen, käsialaan. Kun muotokuvassa mallin persoona ja maalarin käsiala kohtaavat, syntyy kaikupohjaa suuremmalle ihmisen tarinalle, joka on meille kaikille yhteinen.