TAIDEMAALARI Kerstin ”Kekki” Carlstedt kuoli 27. toukokuuta 2019 Helsingissä 98-vuotiaana. Hän oli syntynyt Helsingissä 28. tammikuuta 1921 taidemaalari Mikko Carlstedin ja Zaida Carlstedtin ainoaksi tyttäreksi.
Perhe muutti Lempäälästä Sääksmäen Huittulan kylään vuonna 1924.
Huittulan kylästä, Carlstedtin kotitalosta Häkärlästä sekä hänen setänsä, taiteilija Kalle Carlstedtin, asuttamasta Kiiliän kartanosta muodostui taiteilijoiden jokakesäinen siirtokunta, joka oli omiaan viitoittamaan tietä myös Kerstin Carlstedtin ammatinvalinnalle.
Carlstedtit muuttivat Lallukan taiteilijakotiin vuonna 1940, mutta kesät vietettiin edelleen Sääksmäellä. Kerstin Carlstedt pääsi opiskelemaan Taideteolliseen keskuskouluun ja valmistui sieltä sodan päättyessä vuonna 1945. Sota keskeytti opinnot useasti, ja Helsingistä oli paettava pommituksia maalle.
OPINNOT eivät olleet Carlstedtille mieluisia. Hän totesi jälkeenpäin, että oli valinnut väärän koulun, joten maalaus vei voiton pakkausten suunnittelusta. Opiskeluajoista jäi kuitenkin elinikäisiä ystävyyssuhteita, jotka ovat jatkuneet jopa neljännessä polvessa.
Carlstedt teki useita matkoja Pariisiin. Hänen ensimmäinen näyttelynsä oli vuonna 1942 Lallukan taiteilijakodin kevätnäyttely, sitä seurasi vuonna 1943 Nuorten taiteilijoiden näyttely sekä lukuisia muita sen jälkeen. Mieluisia aiheita olivat herkät kukat, erityisesti auringonkukat, sekä maisemat, asetelmat ja muotokuvat. Hän työskenteli ahkerasti ja maalaaminen oli hänelle rakasta ja luontevaa. Vaatimattomana ihmisenä hän ei koskaan halunnut korostaa itseään. Viimeisimpinä vuosina reuma runteli sormet niin, ettei pensseli enää pysynyt kädessä.
Valtion taiteilijaeläkkeen Kerstin Carlstedt sai vuonna 1981.
KERSTIN CARLSTEDT ei itse koskaan mennyt naimisiin ja huolehti vanhemmistaan heidän kuolemaansa asti. Vanhasta äidistään hän oli monesti huolissaan, kun oli hoidettava asioita maalla ja jätettävä äiti muiden huolehdittavaksi. Eräänkin kerran väsynyt Kekki ajeli takaisin Helsinkiin ja torkahti auton rattiin. Havahduttuaan hän löysi itsensä pellolta kahden puun välistä etuovet tiukasti puiden puristuksissa. Järkytyksestä toivuttuaan hän kömpi takaluukusta ulos ja kiirehti soittamaan äidilleen, että myöhästyy tovin.
Näitä sattumuksia, joista hän selviytyi kuin ihmeen kaupalla, hän kertoili aina pilke silmäkulmassa. Muut tulivat aina ensin, myös mäyräkoirat, sitten hän vasta ajatteli itseään.
Viime vuosina kohtasimme aina hymyilevän ja iloisen Kekin mennessämme hänen luokseen tai hoitaessamme hänen asioitaan. Hän ei jäänyt yksin. Me, serkun tytär Nina, ystävän tytär Majbi ja minä kummitytär, pidimme hänestä huolta.
Musse
Teosten kuvat Joel ja Jenni Raivio