Kaija Papu
Perustiedot
s. 1980, Saarijärvi
Kuvataiteilija
Yhteystiedot
Sähköposti: kaija@kaijapapu.com
Oma esittely
Normaali on sana jonka viljelemistä harrastavat kaikki, mutta ainut sato mitä sillä korjataan on syrjintä ja turha kategorioiminen. Sana normaali antaa oletuksen epänormaalin ja poikkeavan olemassaolosta, samalla saattaen nämä poikkeamat negatiiviseen valoon vihjaten, että ne eivät koskaan ole tai tule olemaan samanarvoisia normaalin kanssa.
Mielestäni normaaliuden käsitettä on aika miettiä ja määrittää uudelleen.
Mitä normit loppujenlopuksi ovat ja mitä niiden ylläpitämisestä hyödytään? Onko toiseuden käsite luotu vain normaalin egon pönkittämiseen?
Olen tullut siihen tulokseen, että normaali on harvinaista ja järjenvastaista. Sen olemassaolosta ei löydy mitään selkeitä todisteita, eikä sitä pystytä kunnolla määrittelemään. Se on vaan jotain hämärää, jonka me kaikki luulemme tuntevamme, kyllähän sä ny tiiät, niinku jotain... Hmm... Normaalia. Silti kaikki poikkeava ja epänormaali määritellään tämän hämärän mössön kautta. Ihmettelenkin miten paikkaansapitävää tai mielekästä tällainen kategorioiminen voi olla?
Itse en ole löytänyt ihmisten jaottelusta mitään hyviä puolia, se ei ole helpottanut kasvuani tai tuonut lisää potkua elämälleni. Monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisesta ei ole ollut mitään hyötyä. Teokseni tökkivät tätä aihetta ja saavat kategoriat tuntemaan itsensä epämukaviksi.
”No alkakaahan juosta sukupuolihierarkiat!”, huudan raippa kädessä.
”Lujempaa kahtiajakoisuus, lujempaa syväänjuurtuneet asenteet, lujempaa ehdottomuus!”
Kynä, paperi ja sakset. Tussi, muste ja huopakynät. Kamera, filmi ja salamat. Macbook, hiiri ja unettomat yöt. Nämä ovat raippani kannustamaan kieleen ja mieleen juurtuneita asenteita eteenpäin, kohti muutosta.
Mielestäni normaaliuden käsitettä on aika miettiä ja määrittää uudelleen.
Mitä normit loppujenlopuksi ovat ja mitä niiden ylläpitämisestä hyödytään? Onko toiseuden käsite luotu vain normaalin egon pönkittämiseen?
Olen tullut siihen tulokseen, että normaali on harvinaista ja järjenvastaista. Sen olemassaolosta ei löydy mitään selkeitä todisteita, eikä sitä pystytä kunnolla määrittelemään. Se on vaan jotain hämärää, jonka me kaikki luulemme tuntevamme, kyllähän sä ny tiiät, niinku jotain... Hmm... Normaalia. Silti kaikki poikkeava ja epänormaali määritellään tämän hämärän mössön kautta. Ihmettelenkin miten paikkaansapitävää tai mielekästä tällainen kategorioiminen voi olla?
Itse en ole löytänyt ihmisten jaottelusta mitään hyviä puolia, se ei ole helpottanut kasvuani tai tuonut lisää potkua elämälleni. Monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisesta ei ole ollut mitään hyötyä. Teokseni tökkivät tätä aihetta ja saavat kategoriat tuntemaan itsensä epämukaviksi.
”No alkakaahan juosta sukupuolihierarkiat!”, huudan raippa kädessä.
”Lujempaa kahtiajakoisuus, lujempaa syväänjuurtuneet asenteet, lujempaa ehdottomuus!”
Kynä, paperi ja sakset. Tussi, muste ja huopakynät. Kamera, filmi ja salamat. Macbook, hiiri ja unettomat yöt. Nämä ovat raippani kannustamaan kieleen ja mieleen juurtuneita asenteita eteenpäin, kohti muutosta.