Kari Jylhä

s. 1939, Tampere – k. 2013
Kuvataiteilija, Taidemaalari

Oma esittely

Sitaatti Kari Jylhän kirjoituksesta TAIDE-lehteen 2/96

”Suomalainen pop ei ollut trenditaidetta”.

"Suomalainen pop-taide ei ollut sensaatiohakuista vaan oli lainausmerkeissä sensaatio sinänsä. Sitä voisi kutsua tajunnan vallankumoukseksi taiteilijoiden tietoisuudessa. Pop:in ansiosta ”mahdoton” tuli taiteessa mahdolliseksi.
Suomalainen pop-taide rikkoi tabuja ja näistä tabuista merkittävimmät olivat kuvataiteelle siihen asti asetetut esteettiset normit. Poliittiset aiheet eivät sinänsä olleet tabu, koska poliittista taidetta on tehty vuosisatoja. Naisten alastomat rinnat eivät myöskään olleet kuvauskohteina uutta, sillä alastomuus on ollut kuvataiteessa mukana jo kivikaudelta alkaen. Kiellettyjä aiheita olivat sen sijaan olleet ennen pop-kautta esim. kaupunkikulttuurin ilmentymät, teolliset ja kaupalliset tuotteet sekä media-aiheet, kuten uutis- ja mainoskuvat.
Suomalaisen pop-taiteen estetiikka oli sen ainoa yhteinen nimittäjä ja tärkein anti.
Sen uusi esteettinen kieli oli varsinainen viesti, muut viestit olivat sen johdannaisia. Voidaan sanoa, että suomalaiset pop-taiteilijat olivat hyvin lukeneet Marshall McLuhaninsa. Suomalaiselle pop-taiteilijalle avainkysymys oli se, miten hän pystyi käyttämään hyväkseen popissa piilevät visuaaliset tehot ja kuvallisen viestintään liittyvät psykologiset mahdollisuudet.
Suomalaisilla pop-taiteilijoilla ei ollut yhteistä maailmankatsomusta, sillä pop-taidetta oli yhtä monta lajia kuin oli pop-taiteilijoita. Tämän oivalsimme jo Taideakatemian koulussa, kun yhdessä Mikael Stierncreutzin kanssa käänsimme julkaisutarkoituksessa ulkomaista pop-taidetta käsitellyttä kirjallisuutta. Pop-taiteilijoille (myös suomalaisille) pop oli yhteinen viitekehys, jonka puitteissa kukin toteutti itseään oman maailmankatsomuksensa mukaisesti.
”Poliittiseen 60-lukulaisuuteen” suomalainen pop-taide voidaan liittää vain siinä merkityksessä, että siinäkin kapinoitiin ja rikottiin rajoja. Joskus vain asiat loksahtivat kohdalleen, kuten Harro Koskisen kohdalla. Hän löysi omalle yhteiskuntakritiikilleen popin visuaalisesta kielestä loistavan välineen.
Suomalainen pop-taide oli kaiken kaikkiaan lyhytaikainen ilmiö. Kuusikymmentäluvun pop-orientaatio vaihtui jo saman vuosikymmenen lopulla valokuvarealismiksi ja tuolloin yhä useampi meistä silloisista pop-taiteilijoista alkoi liittää töihinsä poliittista sisältöä. Mutta emme kutsuneet sitä enää pop-taiteeksi, enkä minä kutsuisi nytkään. Leo Lindstenin vuonna 1965 tekemät sarjakuvamaalaukset olivat silkkaa pop-taidetta, mutta hänen vuonna 1972 paikkeilla maalaamansa iki-ihanat marski-potrettinsa ovat pudasta valokuvarealismia naivistisin lisukkein.
Lindstenin kohdalla tällaisen ”venymisen” antaa anteeksi, vaikka onkin kysymys pop-taidenäyttelystä. Mutta muu näyttelyssä esillä oleva 70-luvun puolella tehty taide on jälki-popia, eli suomalaisen pop-taiteen aktuellin ja kapinoivan vaiheen jälkeen tehtyä kertaustaidetta."
Näytä biografia

Bio

Suomen taide maailman taide 6; Markku Valkonen-Olli Valkonen WSOY 1986:

"Kari Jylhä
Vuonna 1964 Tukholman Modernin taiteen museossa järjestettiin amerikkalaisen poptaiteen näyttely. Esillä olivat popin suuret gurut Roy Lichtenstein, Claes Oldenburg, Andy Warhol jne. Näyttely vaikutti suuntaa antavasti moneen nuoreen suomalaiseen taiteilijaan. Myös Kari Jylhä hylkäsi informalismin ja ryhtyi teknistyneen ja kaupungistuneen nyky-yhteiskuntamme tulkiksi. Uusrealismin estetiikan mukaista oli lainata kulutusyhteiskunnan kuvakieli taiteen palvelukseen. Uutiskuvat, mainokset, arkipäivän sarjavalmisteiset tarve-esineet ja kertakäyttöromu olivat käyttökelpoista materiaalia. Raikuvan kirkkaat värit olivat tuttuja kaupunkien neonvaloista, koneiden varoitusväreistä, mainoksista. Alkuvaiheen ajankohtaisista kuva-aiheista Kari Jylhä siirtyi 1960-luvun lopulla nostalgisiin ja rauhallisempiin kuvamuistoihin, kuten Steinmetz-sarjan maalauksissa ja muita tunnettuja henkilöitä kuvaavissa teoksissa (mm Buster Keatonin lapsuus, Danny Kaye ja Marlene Dietrich). Maalauksiin tuli mukaan alakuloinen, surullisen koominen ja ironinen piirre.

Steinmetz-hahmon Kari Jylhä löysi Life-lehden palstoilta. Steinmetzilla, kyttyräselkäisellä ja kääpiökasvuisella amerikkalaisella tiedemiehellä (1865-1923), oli tapana otattaa trikkikuvia itsestään. Jylhän kuvissa pikkumies on ironinen, maailman realiteetteja ilmentävä tarkkailija (ks myös johdannon kuva 63). Steinmetz ystävineen -maalauksen kompaktista, yksivärisestä taustasta figuurit erottuvat reliefimäisinä. Väripinnan anonyymisyys ja steriiliys etäännyttää; katsojalle ei anneta tilaisuutta tunteiluun. Usein Jylhä jopa peittää maalauksen rakeiseksi ruiskutetulla muovikalvolla, mikä entisestään tehostaa vieraannuttavaa vaikutelmaa ja irrottaa kuvan todellisuudesta irrationaaliselle tasolle. "Jylhän kuvat ovat yleensä tehokkaita, hyvintehtyjä ja hauskoja. Niissä on jotain omalaatuista absurdismia, joka estää kuvien vaikutusvoiman pysähtymisen pelkkään visuaaliseen tehoon ja koristeellisuuteen", kirjoittaa Marja-Leena Wegelius."