Sitaatti Kari Jylhän kirjoituksesta TAIDE-lehteen 2/96
”Suomalainen pop ei ollut trenditaidetta”.
"Suomalainen pop-taide ei ollut sensaatiohakuista vaan oli lainausmerkeissä sensaatio sinänsä. Sitä voisi kutsua tajunnan vallankumoukseksi taiteilijoiden tietoisuudessa. Pop:in ansiosta ”mahdoton” tuli taiteessa mahdolliseksi.
Suomalainen pop-taide rikkoi tabuja ja näistä tabuista merkittävimmät olivat kuvataiteelle siihen asti asetetut esteettiset normit. Poliittiset aiheet eivät sinänsä olleet tabu, koska poliittista taidetta on tehty vuosisatoja. Naisten alastomat rinnat eivät myöskään olleet kuvauskohteina uutta, sillä alastomuus on ollut kuvataiteessa mukana jo kivikaudelta alkaen. Kiellettyjä aiheita olivat sen sijaan olleet ennen pop-kautta esim. kaupunkikulttuurin ilmentymät, teolliset ja kaupalliset tuotteet sekä media-aiheet, kuten uutis- ja mainoskuvat.
Suomalaisen pop-taiteen estetiikka oli sen ainoa yhteinen nimittäjä ja tärkein anti.
Sen uusi esteettinen kieli oli varsinainen viesti, muut viestit olivat sen johdannaisia. Voidaan sanoa, että suomalaiset pop-taiteilijat olivat hyvin lukeneet Marshall McLuhaninsa. Suomalaiselle pop-taiteilijalle avainkysymys oli se, miten hän pystyi käyttämään hyväkseen popissa piilevät visuaaliset tehot ja kuvallisen viestintään liittyvät psykologiset mahdollisuudet.
Suomalaisilla pop-taiteilijoilla ei ollut yhteistä maailmankatsomusta, sillä pop-taidetta oli yhtä monta lajia kuin oli pop-taiteilijoita. Tämän oivalsimme jo Taideakatemian koulussa, kun yhdessä Mikael Stierncreutzin kanssa käänsimme julkaisutarkoituksessa ulkomaista pop-taidetta käsitellyttä kirjallisuutta. Pop-taiteilijoille (myös suomalaisille) pop oli yhteinen viitekehys, jonka puitteissa kukin toteutti itseään oman maailmankatsomuksensa mukaisesti.
”Poliittiseen 60-lukulaisuuteen” suomalainen pop-taide voidaan liittää vain siinä merkityksessä, että siinäkin kapinoitiin ja rikottiin rajoja. Joskus vain asiat loksahtivat kohdalleen, kuten Harro Koskisen kohdalla. Hän löysi omalle yhteiskuntakritiikilleen popin visuaalisesta kielestä loistavan välineen.
Suomalainen pop-taide oli kaiken kaikkiaan lyhytaikainen ilmiö. Kuusikymmentäluvun pop-orientaatio vaihtui jo saman vuosikymmenen lopulla valokuvarealismiksi ja tuolloin yhä useampi meistä silloisista pop-taiteilijoista alkoi liittää töihinsä poliittista sisältöä. Mutta emme kutsuneet sitä enää pop-taiteeksi, enkä minä kutsuisi nytkään. Leo Lindstenin vuonna 1965 tekemät sarjakuvamaalaukset olivat silkkaa pop-taidetta, mutta hänen vuonna 1972 paikkeilla maalaamansa iki-ihanat marski-potrettinsa ovat pudasta valokuvarealismia naivistisin lisukkein.
Lindstenin kohdalla tällaisen ”venymisen” antaa anteeksi, vaikka onkin kysymys pop-taidenäyttelystä. Mutta muu näyttelyssä esillä oleva 70-luvun puolella tehty taide on jälki-popia, eli suomalaisen pop-taiteen aktuellin ja kapinoivan vaiheen jälkeen tehtyä kertaustaidetta."