Kohtaamisia ja katoamisia (Seija Vääränen)
Esseessään ”Ruhtinas ja narri” Octavio Paz pohtii taideteoksen ymmärtämistä. Pazin mukaan näkeminen on tunnistamista ja edellyttää samaistumista tunnistettavaan. Tunnistan itseni tunnistettavassa… mutta joskus tuo yhteensattuma, ”peili” särkyy, enkä tunnistakaan itseäni näkemässäni. Maailmako on poistunut vai minä? Kimmo Peltolan taide paljastaa ristiriitaisen todellisuuden. Kuvani ja maailmani haavan.
Kimmo Peltolan varhaisemmat teokset kuten ”Absoluuttinen nollapiste”, ”Kruunu”, ”Lautta”, ”Sotilaspoika”, ”Rakkaudella isi ” tai ”Minä suojelen sinua” kertovat rikkoutuvista kokonaisuuksista, ihmisen ja elämän pirstaleisuudesta niin globaalilla, kansallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Tutut arkiset symbolit, sydän, kehä, turvaistuin tai kehto saavat uusia merkityksiä…muuntuvat tulkinnat hymyilyttävät…aluksi, mutta synnyttävät pian uuden uhkakuvan, mielikuvan toisesta todellisemmasta todellisuudesta. Peltolan veistoksissa, installaatioissa ja videoissa rankka fyysisyys ja herkkä runous elävät rinnakkain. Suomalaiskansallinen, usein miehinen pohjoinen kuvasto tavoittaa globaalit merkitykset ja puhuu yhteistä kieltä.
”Muistojeni huone” täyttyy nostalgiasta. Hellyydestä. Nimiä, kaiverruksia, merkkejä puussa kuin kalliomaalauksissa. Peltolan tarkka silmä näkee paljon, liikaa. Se koskee. Omakuva ”Personal Pisa”, lepänrungoista rakennettu huojuu, assosioituu toiseen, tavoittaa sen, hajoaa mutta pysyy kasassa. Ääni, musiikki voimistuu ja vie kauas …
Peltolan teokset eivät päästä helpolla. Kun luulen oivaltaneeni merkityksen tarjoaa ajatus jo toisen tulkinnan. Moniselitteiset teokset puhuvat perusasioista; rakkaudesta, vapaudesta ja turvasta, sen menettämisestä ja samanaikaisesti ahdistavuudesta. Elämä kahlitaan nahkavöin. Turva on vapauden kääntöpuoli, pelkoa ei-näkyvää, eitunnistettua vastaan. Mutta samalla välttämätöntä kuten vapauskin.
Seija Vääränen
Kirjoittaja on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja kriitikko