Minä taiteilijana
Ryhdyin taiteilijaksi, koska taiteen kokeminen ja tekeminen olivat kiinnostavimpia, haasteellisimpia ja nautinnollisimpia asioita, joita tunsin olevan. Jokaisen kuvan voi nähdä lukemattomin eri tavoin, vahingossa tai tahallaan poiketen kuvaajan tarkoitusperistä. Aukeamaton kuva on haaste. Kuvan tekemisen nautinto on tulosta tunteen ja älyn yhdistämisestä, sisältöjen kerroksellisuudesta ja materiaalien yllätyksellisyydestä, erilaisista vaatimuksista ja niiden herättämistä tuntemuksista. Kuva on taistelu ylimääräisen karsimiseksi ja sisällön kirkastamiseksi.
Joskus jokin ulkoisen maailman koskettava pulma ja sen pitkällinen pohtiminen saattavat muokkautua käsittelyssäni kuviksi, mutta pääasiassa käytän vähäisen taiteeseen käytettävissä olevan aikani sisäänpäin tuijotteluun. Sisäisten sanattomien kokemusteni käsittelyn – analysoinnin – tuotteena teen kuvia, joissa pyrin kiteyttämään kokemuksellisen prosessini oleelliset osat. Alkuun piirrän tai maalaan pyrkien lamauttamaan sanat ja järjen. Kun tunnen saaneeni jostakin olennaisesta kiinni, siirrän kuvan sanoiksi (miltä se tuntuu (kylmä-lämmin, kevyt-painava tms.), tuoksuu, näyttää (liikkuva-pysähtynyt, materiaalien olemus jne.)) ja alan miettiä, mistä materiaaleista kokoon pantu ja millainen kuvasta voisi tulla.
Minulle tärkeintä omissa kuvissani, taiteessani, on totuus. Totuudella tarkoitan kuvan koskettavuutta itselleni. Totuus vaatii arviointia, koettelemista ja rehellisyyttä. Pyrin paradoksaalisesti siihen, että kuva puhuu, en minä. Eli pyrin raivaamaan omat haluni ja toiveeni siten, että kuva saisi vapaasti olla sitä, mitä sen ikinä pitääkin olla ollakseen totta minulle. Eli kuva voi näyttää esimerkiksi hassulta ja rumalta, vaikka toivoisin sen näyttävän esimerkiksi hienolta ja tyylikkäältä.