Janne Raappana
Perustiedot
Kuvataiteilija
Oma esittely
Art.stat 2.0 –ns. DEPRESSIONISTIC Manifest 2023
Ryhdyin taiteilijaksi, koska haluan käyttää taidetta välineenä ymmärtääkseni ja muuttaakseni maailmaa. Taide on minulle tapa purkaa olemassaolon ristiriitoja – ihmisen ja luonnon, kulutuksen ja tietoisuuden, äänen ja kuvan, hengen ja materian välistä jännitettä. Taiteen kautta voin tarkastella, miksi ihminen vieraantuu luonnosta ja itsestään, ja miten kaupallisuus muuttaa kokemuksemme todellisuudesta.
Työskentelyni perustuu äänen ja kuvan väliseen vuoropuheluun. Erotan luonnon ja kaupungin toisistaan, mutta tuon ne yhteen äänitaiteen ja abstraktien maalausten kautta. Molemmat tukevat ja heijastavat toisiaan: teollisuuden ja kulutusyhteiskunnan melu muuttuu äänitaiteessa inhimilliseksi ”kohinaksi”, kun taas luonnon äänimaisemissa kuuluu kaipaus johonkin alkuperäiseen. Abstraktit maalaukset toimivat vastapainona näille äänille – ne ovat kuin tunteiden ja tietoisuuden karttoja, joissa realismi ja abstraktio kohtaavat.
Taiteeni lähtökohta on kriittinen suhde kapitalismiin ja populaarikulttuuriin, kuten Theodor Adorno kuvasi. Kulutuskulttuuri tekee ihmisestä passiivisen kuluttajan, joka hukkuu oman yhteiskuntansa meluun. Heideggerin ”Dasein”-ajatus – olemisen hetki ja tietoisuus siitä – on myös keskeinen: taiteellinen inspiraatio on tila, jossa ihminen kohtaa olemisensa ilman rooleja ja valheita. Myös Voltaire’n L’Ingénu muistuttaa minua siitä, miten luonto voi toimia peilinä ihmisyydelle.
Minulle tärkeintä taiteessa on sen kokonaisvaltainen kokemus. Haluan, että teokseni vaikuttavat katsojaan syvällä tasolla – aivojen ja tunteiden rajalla. Ihminen on vain biologinen olento ilman sielua, mutta taide voi synnyttää illuusion yhteydestä johonkin suurempaan. Äänen aineettomuus, kuvan ajattomuus ja mystisyys luovat psykologisen liikkeen, joka tapahtuu sekä yksilön mielessä että yhteiskunnassa. Tämä liike heijastaa laumakäyttäytymistä, teollisuuden ja kulutuksen kiihtymistä – usein luonnon ja planeettamme hyvinvoinnin kustannuksella.
Depressionistinen taidemanifestini syntyi tarpeesta yhdistää toivo ja tuska. Äänitaiteeni ja abstraktit maalaukseni kuvaavat ihmisen sisäistä maisemaa – yhteistä surua ja epätoivoa, mutta myös mahdollisuutta muutokseen. Taiteen tehtävä ei ole heijastaa todellisuutta, vaan olla todellisuuden heijastus itse, kuten Jean-Luc Godard sanoi: “Art is not the reflection of reality, it is the reality of reflection.”
Taiteessani käsittelen rauhaa, toivoa ja kärsimystä yhtä aikaa. Haluan haastaa vallitsevan tilan, purkaa rajoja ja näyttää, että todellinen yhteys löytyy aistien ja kokemuksen tasolta – ei kulutuksesta tai teknologiasta. Ääni ja kuva, ihminen ja luonto, todellisuus ja abstraktio muodostavat dynaamisen liikkeen, jossa universumi tarkastelee itseään meidän kauttamme.
Taiteeni on kutsu pysähtyä, kuunnella ja nähdä: todellinen todellisuus on lähempänä metsää kuin tehdasta.
Ryhdyin taiteilijaksi, koska haluan käyttää taidetta välineenä ymmärtääkseni ja muuttaakseni maailmaa. Taide on minulle tapa purkaa olemassaolon ristiriitoja – ihmisen ja luonnon, kulutuksen ja tietoisuuden, äänen ja kuvan, hengen ja materian välistä jännitettä. Taiteen kautta voin tarkastella, miksi ihminen vieraantuu luonnosta ja itsestään, ja miten kaupallisuus muuttaa kokemuksemme todellisuudesta.
Työskentelyni perustuu äänen ja kuvan väliseen vuoropuheluun. Erotan luonnon ja kaupungin toisistaan, mutta tuon ne yhteen äänitaiteen ja abstraktien maalausten kautta. Molemmat tukevat ja heijastavat toisiaan: teollisuuden ja kulutusyhteiskunnan melu muuttuu äänitaiteessa inhimilliseksi ”kohinaksi”, kun taas luonnon äänimaisemissa kuuluu kaipaus johonkin alkuperäiseen. Abstraktit maalaukset toimivat vastapainona näille äänille – ne ovat kuin tunteiden ja tietoisuuden karttoja, joissa realismi ja abstraktio kohtaavat.
Taiteeni lähtökohta on kriittinen suhde kapitalismiin ja populaarikulttuuriin, kuten Theodor Adorno kuvasi. Kulutuskulttuuri tekee ihmisestä passiivisen kuluttajan, joka hukkuu oman yhteiskuntansa meluun. Heideggerin ”Dasein”-ajatus – olemisen hetki ja tietoisuus siitä – on myös keskeinen: taiteellinen inspiraatio on tila, jossa ihminen kohtaa olemisensa ilman rooleja ja valheita. Myös Voltaire’n L’Ingénu muistuttaa minua siitä, miten luonto voi toimia peilinä ihmisyydelle.
Minulle tärkeintä taiteessa on sen kokonaisvaltainen kokemus. Haluan, että teokseni vaikuttavat katsojaan syvällä tasolla – aivojen ja tunteiden rajalla. Ihminen on vain biologinen olento ilman sielua, mutta taide voi synnyttää illuusion yhteydestä johonkin suurempaan. Äänen aineettomuus, kuvan ajattomuus ja mystisyys luovat psykologisen liikkeen, joka tapahtuu sekä yksilön mielessä että yhteiskunnassa. Tämä liike heijastaa laumakäyttäytymistä, teollisuuden ja kulutuksen kiihtymistä – usein luonnon ja planeettamme hyvinvoinnin kustannuksella.
Depressionistinen taidemanifestini syntyi tarpeesta yhdistää toivo ja tuska. Äänitaiteeni ja abstraktit maalaukseni kuvaavat ihmisen sisäistä maisemaa – yhteistä surua ja epätoivoa, mutta myös mahdollisuutta muutokseen. Taiteen tehtävä ei ole heijastaa todellisuutta, vaan olla todellisuuden heijastus itse, kuten Jean-Luc Godard sanoi: “Art is not the reflection of reality, it is the reality of reflection.”
Taiteessani käsittelen rauhaa, toivoa ja kärsimystä yhtä aikaa. Haluan haastaa vallitsevan tilan, purkaa rajoja ja näyttää, että todellinen yhteys löytyy aistien ja kokemuksen tasolta – ei kulutuksesta tai teknologiasta. Ääni ja kuva, ihminen ja luonto, todellisuus ja abstraktio muodostavat dynaamisen liikkeen, jossa universumi tarkastelee itseään meidän kauttamme.
Taiteeni on kutsu pysähtyä, kuunnella ja nähdä: todellinen todellisuus on lähempänä metsää kuin tehdasta.