Olen nimennyt maalaukseni Pajuiksi, Kiviksi ja Puiksi. Maalaukset ovatkin saaneet ravintonsa maisemasta, siitä rajapinnasta, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki kohtaavat. Tuuli puhaltaa tyhjäksi hakatulla raiviolla. Pajut ja pihlajat valtaavat nopeasti ja päättäväisesti tilan itselleen. Metsässä on artefakteja; kiviröykkiöitä, kuoppia, merkkejä, joiden tarkoitus on unohtunut, tekijän viesti on hävinnyt aikojen taakse ja sammalen alle.
Maalaus ei ole kuitenkaan kuva puusta tai kivestä. Maalaus on maalilla luotu pinta, jossa väri luo valon ja tilan. Puut, kivet ja pajut ovat maalauksen siemen tai juuret, joista teos saa energiansa. Maalaaminen on värin lisäämistä ja poistamista, pinnan ja syvyyden kesken käytävää tasapainoilua. Värien sointukulut ja viivojen dynamiikka kietovat aiheen sisäänsä. Maalaus kasvaa omaksi itsekseen, visuaaliseksi runoksi, kalligrafiseksi merkiksi, jota ei voi kääntää sanoiksi, kirjaimiksi ilman käsialaa.