Teoksissani toistuvat portit, kynnykset ja siirtymät: aukot, joiden kautta voi kulkea todellisesta kuviteltuun, ja paikat, joihin paeta, hengähtää ja ehkä kuoriutua ulos entisestä. Puutarhat, kaukaiset rannat ja säihkyvät teltat.
Kuviteltu ja todellinen kulkevat töissäni rinta rinnan. Teokseni ovat leikillisiä ja lapsenmielisen uteliaita, mutta naiivius on tietoinen valinta: leikin kautta voi puhua myös siitä, mikä maailmassa on rikki tai minne haluaisin paeta.
Aloittaessani tiedän harvoin, mihin päädyn. Teos voi saada alkunsa auringon läikähdyksestä työhuoneen seinällä, puutarhan perhosesta tai uutisesta, joka jää vaivaamaan. Tekotapani on kerroksellinen. Maalaan ja piirrän, lisään ja poistan. En pitkään aikaan tiedä, mitä lopulta tulee esiin. Usein kuva paljastaa itsensä vasta viimeisten kerrosten myötä, joskus se ilmestyy saman tien. Jokin alle jäänyt kuultaa silti läpi, vähän niin kuin muisto, joka ei suostu katoamaan kokonaan.
Sattuma on mukana koko ajan. Sattuma tuo yksityiskohtia, joita en olisi osannut suunnitella, ja välillä se pakottaa aloittamaan alusta.
Loput jätän katsojalle. Mitä hän teoksista löytää, en voi tietää. Ehkä jotain, minkä luuli jo kadonneen?